Innostuneena ahmin positiivisen psykologian isän Martin Seligmanin tuoreen Flourish kirjan. Paitsi uuden hyvinvointi (well-being) kehikon positiiviselle psykologialle, opus sisälsi myös münchausenilaisia tarinoita amerikkalaisen sankari psykologin elämästä, tutkimuksesta ja valtavista muutoshankkeista, mm. USAn armeijan kouluttamisessa hyvinvoivaksi. Seligman esittää yksilön kukoistusta positiivisen psykologian päämääräksi ja mittaa sitä viidellä eri muuttujalla: positiivisilla emootioilla, sitoutumisella, merkityksen kokemisella, positiivisilla ihmissuhteilla ja saavuttamisella. Näistä kolme viimeistä sitovat yksilöllisen hyvinvoinnin jo yksilöä laajemman yhteisön ja kulttuurin vuorovaikutukseen. Niinpä Seligman on ottanut aimo harppauksen aiemmasta onnellisuusteoriastaan, jossa onni oli pikemminkin yksilön subjektiivisen hyvänolon mittari. Tästä huolimatta Seligmanin lähestymistapa on erittäin yksilökeskeinen ja hän pyrkii auttamaan yksilöitä (tosin koulutuksen ja ryhmän tuella) löytämään omat vahvuutensa ja kasvattamaan niitä.
Parasta lähestymistavassa on sen umpiposituuvisuus. Seligmanin tutkimustulokset ja koulujen ja armeijan (ja yksilöiden) valmennushankkeet ovat vaikuttavia. Ihmiset voivat oppia itsesäätely- ja muita taitoja, jotka selvästi parantavat heidän koettua elämänlaatuaan ja tyytyväisyyttään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että psykologisettaidot pitäisi saada osaksi meidänkin kouluopetusta. Oppisimmepa puhumaan vahvuuksista, kehittämään niitä ja arvostamaan niitä myös muissa ihmisissä. Suomalaiseen kulttuuriin soisi paljon enemmän kukoistusta!
Kuulostaa kiinnostavalta! Itse luen parhaillaan Markku Ojasen perusteosta positiivinen psykologia, jossa on tähän mennessä käsitelty mm. hyveitä,itsearvostuksen käsitettä ja tulkintoja, positiivisen psykologian kritiikkä ja yksilö/yhteisönäkökulmaa. Erityisen mielenkiintoinen ja puhutteleva oli kohta, jossa Ojanen nostaa esiin positiivisen ajattelun ja menestysteologian vakuutteluista aiheutuvan ristiriidan. Yksilö nostetaan korkealle yhteisön yläpuolelle, ja samalla yksilö ja yhteisö nähdään toisilleen vastakkaisina. Ojanen toteaa (2007, s. 91)että (ihmisen) ongelmien ajatellaan ratkeavan itseluottamuksen avulla, jolloin minästä tulee olemisen ja elämisen keskipiste. Ongelma syntyy länsimaisesta kulttuurista, jossa itseluottamus on hankittava menestysten, saavutusten ja kilpailun avulla. Vaikka siis ajatus on myönteinen - olet hyväksytty, älä arvioi, älä vertaa, kaikki ovat yhtä hyviä - se on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ojanen siis näkee, että tavallaan juuri tämä yksilökeskeisyys on yksilökeskeisen kapitalisimin kovuuden taustalla (vaikka humanistinen psykologia juuri tätä ahtautta ja kovuutta kritisoi).Itse jäin tätä kovasti miettimään ja ainakin liike-elämässä mielestäni juuri tämä ristiriita näkyy. Riittävän hyvä yksilölle ei ehkä olekaan riittävää ympäröivälle maailmalle?
VastaaPoistaIhmisen mieli on tosiaan niin valtavan joustava ja uudistumiskykyinen, että itsekin jatkuvasti pohdin, kuinka jo lasten ja nuorten kanssa voitaisiin työskennellä heidän taitojensa kehittämiseksi. Kuinka monta alkoholistia, väkivaltaista, masentunutta, uupunutta vähemmän meillä olisikaan jos me osaisimme tunnistaa omat tunteemme emmekä ajattelisi pahan olomme johtuvan jostain ulkopuolisesta tekijästä eikä niinkään omasta suhtautumisestamme ongelmiin.
VastaaPoistaOlisi hyvä tunnistaa, milloin voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä ja milloin olisi parasta saada apua toiselta ihmiseltä.
Tärkeää on myös tunnistaa, teenkö valintoja oman itseni vai jonkun toisen ehdoilla. Yhteisön paine koetaan usein niin kovana, että oma sisäinen ääni hukkuu toisten vaatimusten sekaan. Kun työskentelee jatkuvasti ylikierroksilla, eikä saa siitä mitään tyydytystä itselle, on seurauksena loppuunpalaminen. Tarvitaanko aina täydellinen romahdus, että oma ääni sängyn pohjalla alkaa kuulua - sitten kun ei ole enää voimia toteuttaa sitä? Eikö jokaisella ole oikeus kukoistaa omassa elämässään ja siten tuoda iloa ja arvostusta myös muille?