Olen herkistynyt valmentamiselle. Aloitettuani valmentajaksi opiskelun joka puolelta löytyy aihetta sivuavaa kirjallisuutta sekä valmentajia. Valmentaminen on myös ajanhengen mukaista. Korvaako valmennus ohentuneet sosiaaliset yhteisöt ? Vai tarjoaako se ratkaisuja moniarvoisessa mahdollisuuksien maailmassa toimimiseen, jossa yksilöllä on yhä enemmän polkuja valittavanaan? Onko valmentaja hyvän elinikäisen ystävän korvike, joka kuuntelee ja osaa kysyä oikeat kysymykset? Vai onko valmennus yhä paremminvoivien palvelu, mahdollisuus kehittää itseään miellyttävän henkilökohtaisen palvelun kautta? Ovatko ne ongelmat joita valmennuksella ratkaistaan ongelmia jotka ennen olisi lakaistu maton alle tai jotka olisi mielletty normaaliksi käytökseksi? Kun voimme paremmin, medikalisoimme ruumiin ja valmennamme mielen. Meistä tulee yhä paremmin käyttäytyviä. Vihdoinkin ihmiskunnan historiassa on aika keskittyä oleelliseen: ihmisten väliseen parempaan interaktioon ja paremien yhteisöjen rakentamiseen.Se on hyvä.
Itse arvelisin, että suurin syy valmennuksen kysynnän kasvuun on individualismin korostus ja laajeneva määrä vaihtoehtoisia poljuja, joita keskiluokkainen länsimainen ihminen voi elämässään valita. Yksilö haluaa valita oikein, huolestuu valinnoistaan ja osaa etsiä valmentajan avukseen.
Toisaalta tarve voi johtua yksinäisyydestä ja pitkäaikaisten ystävien puutteesta. Nykyisessä globaalissa verkostomaailmassa ystävämme katoavat helposti valtamerten taakse, eikä facebook-tykkäys oikeasti korvaa pitkiä kyökkisessioita oikeine kosketuksineen. Mietin tätä harjoitusvalmentajani kanssa päivän Skype-valmennussession päätteeksi. Skype-valmennus olisi ollut melkein kuin oikea kohtaaminen jos ukkonen ei olisi ensin vienyt sähköä ja sen jälkeen katkonut kaistaa tuon tuosta. Voi tätä digimaailman haurautta! Skype-valmennuksessa kuitenkin pääsee helposti toisen pään sisään eivätkö ympäristötekijät kuten hajut, nieleskelyt tai väärin napitettu pusero pääse häiritsemään. Voi olla jopa helpompi keskittyä toisen puheeseen ja sen tulkintaan kuin livenä. Virtuaalivalmennukset varmasti sopivat moneen tarkoitukseen. Skype myös palauttaa kaukaiset ystävätkin osaksi omaa keittiönpöytää.
Mietimmekin valmentajan ja ystävän välistä eroa. Olin tavannut harjoitusvalmentajaani kolleganani ja uutena ystävänäni useita kertoja viimeisten viikkojen aikana ja tämä näkyi valmennuksessa: en pystynyt enää suhtautumaan häneen kuin valmentajaan, vaan puhuin kuin ystävälleni. Myös valmentajani puhe oli muuttunut johdattelevammaksi, ystävälle on selvästi vaikeampi puhua "tyhjästä päästä" kuin ventovieraalle. Itse koin vieraamman valmentajan otteen tehokkaammaksi: valmennettavan on itse työstettävä asiaa enemmän. Ystävä-valmentajan kanssa taas lähestytään keittiönpöytäkeskustelua, jossa johtopäätös on kenties sama, mutta fiilis eri. Ystäväkeskustelussa harhaudutaan eri poluille ja jonkinlaisen konsensuksen hengessä päästään intuitiivisiin johtopäätöksiin. Hyvä ystävähän osaa kyllä kysellä samankaltaisia arvostavia kysymyksiä kuin ratkaisukeskeisesti on tapana - ja jättää vastaukset ja vastuun kaverilleen. Ystävän kanssa syntyy kuitenkin usein "me-ajattelua", jossa oma vastuu ja rooli ei ole ihan niin kirkas.
Johtopäätös: hyvät ystävät ajavat osittain saman asian kuin valmentajat. Toisaalta kaikkia asioita ei ehkä halua jakaa ystäviensä kanssa eivätkä kaveritkaan jaksa auttaa alati haarautuvien polkujen maailmassa kaikissa valinnoissa. Ammattivalmentajan kanssa pääsee suoremmin "tavoitteeseensa" ja joutuu pohtimaan enemmän itse omaa valintaansa. Ennusteeni onkin, että valmentajien kysyntä lisääntyy. Valintatilanteet eivät tule vähenemään ja on helpompi hankkia valmentaja kuin ystävä. Ja ystävyyden säilyytämisenkin kannalta on hyvä välillä turvautua ammattivalmentajaan.
Yksi suurimmista pohdiskelun aiheista! Koen vaikeaksi rajata valmennustyön silloin, kun kohtaan ystävän tai tutun. Valmennuksessa koen jopa epäonnistuneeni sen vuoksi, etten pysty irrottamaan asiakkaan ongelmaa kontekstista.
VastaaPoistaKun tietää ystävän taustat, historian ja luonteen, ryhtyy väistämättä ohjaamaan keskustelua muka-oikeaan suuntaan. Siitäkin huolimatta, että ratkaisut jäisivät tehtäväksi hänelle itselleen.
Itse odotan puolestaan ystävältä juuri niitä neuvoja ja viisauksia, joita taas ratkaisukeskeinen valmentaja (vaikka olisi läheinenkin) ei anna. Me-ajattelu on tärkeää ja mieluista, vaikka harvoin ongelmat me-hengessä ovat syntyneetkään. Olen samaa mieltä siitä, että hyvä ystävä korvaa osittain valmentajan. Usein kuitenkin vältän kaatamasta koko roskistani pelkästään ystävän ylle ja siinä kohti valmentaja on varsin tärkeä, ulkopuolinen ikkuna.
Käänteisesti sama ongelma tulee vastaan myös, kun on valmennettavana jo tutun valmentajan kanssa. Minkä ongelman nostan pöydälle? Kuinka syvälle uskallan mennä? Pitäisikö ongelman koskea vain työtä? Ottaisinko jonkin todella haastavan ongelman, jotta hän saisi hyvää harjoitusta?
Puhtaimmalta tosiaan tuntuisi valmennustilanne, jossa tiedän vain valmentajan nimen.
Ja omille ystävilleni heidän ongelmissaan toimin jo näin - annan jonkun toisen valmentajan nimen.
Samaista asiaa on pohdittu täälläkin. Kun kuulee ystävän vuodesta toiseen vatkaavan samaa ongelmaa, voi sanoa suoraan, että kuuntele nyt hyvä ihminen itsekin mitä puhut. Valmennuksen periaate taas on herättää valmennettava itse luomaan tavoitteensa ja keinot siihen pääsemiseen. Ystävän kanssa se tuntuu siltä kuin pitäisi lähteä kovin kaukaa liikkeelle, eikä sellaiseen tahdo kärsivällisyys riittää.
VastaaPoistaSamoin olen miettinyt, että olemmeko menossa osittain jenkkilän tyyliin puimaan jokaista ongelmanpoikasta terapeutille. Ehkä niin pitkälle ei kuitenkaan tarvitse mennä, osa ongelmista tosiaan ratkeaa jo kahvipöydän äärellä työpaikalla tai kotona. Asioiden ääneen puhuminen jo tuntuu rakentavan aivoihin omat ratkaisukuvionsa. Aina ei tarvitsisi olla niin yksilöllinen ja pärjäävä, pienilläkin teoilla voi luoda ympärilleen ystävien turvaverkkoa ja samalla rakentaa kaikkien kannalta parempaa yhteisöä.
Ehkä kehitymme henkisesti koko ajan. Jopa niin, että tulevaisuudessa kenellä tahansa voi olla vaikkapa ratkaisukeskeisiä valmiuksia käsitellä omia ja toisten ongelmia. Tällä hetkellä menemme saamaan erillistä koulutusta valmentamiseen, mutta voisiko siitä tulla jo lapsille koulussa opetettava aine tai ylipäätään jokapäiväisessä elämässä käytettävä elämänkatsomuksellinen tapa toimia.
Siihen saakka, käyttäkäämme valmentajia!